Nyt tuli kylmä

Pahaa pelkäsin tämän talven osalta sen alettua niin aikaisin, mutta onneksi kunnon pakkaset tulivat vasta näin myöhään, jolloin aurinko jo lämmittää päivisin. Vaikka aamulla töitä aloittaessa mittari on pahimmillaan painunut -29 °C:een, niin iltapäivällä on jo ihan lämmin, “vain” -15 °C. Ihan suoraan sanottuna, näillä keleillä käy kyllä ammatinvaihto useasti mielessä. Nämä kelit eivät ole pelkkä pukeutumiskysymys kun pitää yrittää tehdä käsillä pikkutarkkaa työtä. Vaikka muuten saisi itsensä lämpimänä pidettyä, niin sormien jäätymistä ei pysty estämään oikein millään. Riittävän paksuja hanskoja ei voi pitää ja jäisten työkalujen virittely on oma lukunsa. Kaikessa kestää pidempään. Aamulla saa lastata työkaluja auton ohjaamoon ajomatkan ajaksi, jos ne edes vähän lämpenisivät. Perillä purkaa kaiken mahdollisen tarvittavan autosta sisälle talliin sulamaan. Infrapunalämmittimet pitää viritellä työpöydälle jos meinaa että sähkötyökalut sulaisivat sen verran että viitsisivät toimia. Tai että sormet pysyisivät sen verran sulina, että niitä työkaluja pystyisi käyttämään. Ahjokin on lämmennyt ihan vain sitä varten, että siinä pystyy lämmittämään sormia ja työkaluja. Ainoa ongelma on, että ahjonkin toiminta on vähän epävarmaa, kun nestekaasukin jäätyy.. Mitään ylimääräistä ei oikein pysty tekemään ja jotkut hommat on vain suosiolla jätettävä lämpimämpiin keleihin.

Noh, kuten sanottu, nämä kelit tulivat niin myöhään ja sen tietää ettei tämä kauan kestä, joten tässä on selvinnyt aika hyvin ottamalla koko homman huumorilla. Hullujen touhuahan tämä tällainen. Ja vielä hullumpia ovat nuo kollegat tuolla pohjoisemmassa Suomessa, siellä talvet tuppaavat olemaan vielä kylmempiä. Mutta kai se niin on, että kaikkeen tottuu.

Kevättä odotellessa.

 

Sain työkalut raahattua sisälle talliin sulamaan

 

 

 

Tekee tosi paljon mieli tarttua kenkään ja alkaa takomaan.. Valkoinen huttu kaiken päällä ei sitten tarkoita, että työkaluni olisivat homeessa.

 

Sepäntöitä

Sitten taas tiukkaa kengitysasiaa lomailujuttujen jälkeen.

Olen viime aikoina viettänyt pajalla aikaa ihan kiitettävästi. Tai no, enemmänkin pitäisi, mutta kun mitään kengityksen ja hevosten ulkopuoleista elämää ei tunnu tällä hetkellä olevan, niin tuskinpa enempää panoksia voi siihen touhuun enää antaa.

Mitä ihmettä ne kengittäjät siellä pajalla oikein tekevät?

Enimmäkseen teemme, kuinkas muutenkaan, hevosenkenkiä. Toki kaikenlaista työkalujen laittelua ja korjailua tulee tehtyä ja välillä hevosia tuodaan kengitettäväksi, mutta taontatreenit, usein kilpailuja varten, ovat kuitenkin ainakin meidän pajalla ykkösajanviete. Kengitysseppien kilpailuissa on yleensä taontaluokkia joissa täytyy jokin tietynlainen kenkä tehdä määrätyssä ajassa ja kengistä arvostellaan eri osa-alueet, esim. naulanreiät, mitat, viimeistely yms. Näistä luokista sitten kvaalaudutaan finaaliin, jossa kengitetään hevonen, suorasta raudasta tehdyin kengin, tietty. Toki muunlaisiakin luokkia ja kilpailuja on, mutta tuo lienee maailmalla yleisin “malli”. Kaikki sepät eivät toki kilpaile, eikä se ole mikään edellytys tai itsetarkoitus, mutta jonkinlainen kiinnostus pajatöihin on tässä ammatissa oltava, tuli se sitten kilpatreenien tai jonkun muun myötä.

 

Iltojen iloksi on taas saatu jokunen raudankappale rusetille.

 

Asia, joka usein tänä päivänä unohtuu, on se, että kengityssepän ammattinimike on nimenomaan kengitysseppä. Kuvitellaan, että kunhan oppii vuolemaan ne kaviot ja naulaamaan kengän kiinni, niin siinä on kengitys ja mitä muuta enää tarvitaan? Maallikon silmään hevosenkenkä on hevosenkenkä, mutta tosiasiassa siinä on uskomaton määrä asioita, joiden pitää olla kohdallaan, jotta kenkä on hyvin toimiva hevosen jalassa.

Nykyään kun kuitenkin on olemassa jos jonkinlaista tehdaskenkää, niin minkä ihmeen takia niitä kenkiä pitää itsepäisesti hakata suorasta raudasta.. Tosiasiassa työläin ja hitain osuus kengityksessä on kenkien työstö. Siinä missä aloittelija ravaa hevosen ja alasimen väliä 20:tta kertaa, niin osaavalta peruspollen peruskesäkenkien pikkumuotoilu ei montaa minuuttia vie ja kenkä on tarvittaessa hyvin kaviota ja raajaa tukeva ja näin myös kauniisti istuva. Kaikki harjoittelu auttaa tämän saavuttamisessa yhä helpommin ja paremmin.

Kengitys ei yleensä ole mitään rakettitiedettä, pitkälle pääsee perusasioiden hallinnalla, hyvällä vuolulla ja hyvällä peruskengän sovituksella. Tämä on kuitenkin myös kompastuskivi. Näiden asioiden oppiminen ei käy tuosta vaan. Alle tarvitaan teoriatietoa, hevosten parissa vietettyä aikaa, vähintään satoja kengityksiä ja valtavasti alasimella vietettyä aikaa. Rauta pitää saada usein taipumaan millilleen oikein millilleen oikeasta kohdasta, jotta työ olisi oikeasti hyvä. Usein kenkään voidaan myös tehdä hevosta auttamaan erilaisia “lisäominaisuuksia”. Jos taonta- ja metallintyöstötaidot ovat hyvin hallussa, seppä pystyy helposti tekemään esim. erilaisia levikkeitä, kavennuksia, uria, käänteitä, lisänaulanreikiä, suuntauksia, kevennyksiä jne. Näistä pikkujutuista voi joskus olla isokin apu hevoselle (ja sitä kautta omistajalle) ja siksi kengittäjällä on hyvä olla tieto ja taito hallussa monista eri mahdollisuuksista, jolloin niitä tarvittaessa osaa myös käyttää, vaikka sitten tehtaalla valmiiksi tehdyn erikoiskengän avulla jos ei arkityössä niin kovin jaksa takoa tai hitsailla..

Ihan pelkän taonnan lisäksi kaikenlainen muukin metallintyöstö ja rakentelu on oma lukunsa. Hitsaukset, erilaisten hokitusten teko, työkalujen käyttö, tekeminen ja niiden kunnossapito, muidenkin materiaalien käyttö, esim. paikka-aineet, täyteaineet, erilaiset pohjalliset ja erikoiskengät.. kaikenlaisten kikkakolmosten lista on loputon.

Sitten kun silmä on oppinut katsomaan ja kädet toteuttamaan sen perusvuolun, ei siinä ole enää niin paljon ihmettelemistä muuta kuin erikoisempien tapauksien kanssa (joita toki myös sattuu kohdalle säännöllisesti). Tämä ei tarkoita, että väheksyisin vuolun tärkeyttä, tai väittäisin että siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota, päin vastoin, vuolun on äärimmäisen tärkeää olla hyvä ja se on kaiken lähtökohta, mutta jos hevostietopohja on jo olemassa, loppujen lopuksi kengittäjä joutuu käyttämään eniten aikaa sepän- ja muihin rakentelutöihin. Hevosen jalassa vietetty osuus on aika pieni. Tämä kannattaa muistaa jos haaveilee urasta kengittäjänä. Ammatti ei olekaan pelkkää hevostelua, vaikka hevosiin vahvasti liittyykin.

Pajalla vietetty aika, taontatreenit ja kilpailut, jos niissä käy, auttaa meitä seppiä ihan siinä arkityössä, tekemään työn nopeammin ja paremmin.



Käsintaottu ja hokitettu kenkä odottamassa lyöntiä hevosen kavioon.

 

Testi

Just testing…